Tohvelisankarin rouva & vastauksia kysymyksiin

Elämä onkin vallan naurettavaa, jos sen vakavasti ottaa.

Maria Jotunin komedia Tohvelisankarin rouva käyttää hyväkseen hirtehistä huumoria. Näytelmässä ihmissuhteet ovat muuttuneet kauppatavaraksi, ja hyötyjä laskeskellaan ja punnitaan kuin suhdanteita. Ihmissuhteet eivät rakennu tunteille, vaan taloudelliselle hyödylle. Todellista rakkautta ei näytelmässä ole - avioliitto on yleensä merkki suurimmasta mädänneisyydestä. Avioliitto näyttäytyy teoksessa joko taloudellisena tai sosiaalisena pakkona, jolla ei ole paljonkaan tekemistä rakkauden kanssa. Henkilöt, jotka teoksessa oikeasti rakastuvat ja luottavat tunteensa puhtauteen, saavat kärsiä. Toisaalta myös ne, jotka itsekkäästi laskeskelevat itselleen parhaimmat hyödyt tuhoutuvat. 

Hahmot eivät ole yksioikoisen tyypiteltyjä - esimerkiksi selvää uhria ei näytelmästä löydy. Kaikki henkilöt ovat enemmän tai vähemmän syypäitä omaan kärsimykseensä ja tukalaan asemaansa. Lukijana en kokenut tuntevani sympatiaa ketään hahmoa kohtaan, vaan kaikissa oli vastenmielisiä ja luotaantyöntäviä piirteitä. Esimerkiksi solidaarisuus ja empatia tuntuvat puuttuvan kaikilta tyystin - kukin ajaa ainoastaan omaa etuaan tai nautintoaan välittämättä seurauksista tai toisille ihmisille tuotetusta mielipahasta. 

Myös performatiivisuus on vahva elementti Jotunin teoksessa. Saadakseen haluamansa hahmojen on näyteltävä useita rooleja, ja lipevimmät pystyvätkin vaivatta huijaamaan hyväntahtoisia. Silloin myös toisen ihmisen kärsimys näyttäytyy farssina, jota on vaikea ottaa todesta. Valtasuhteet saattavat tosin muuttua hetkessä. 

En osaa sanoa, tuleeko Tohvelisankarin rouvasta suosikkiani. Ainakin näytelmä on jäänyt jäytämään takaraivossa, sen verran monikasvoinen se on. Toisaalta Tohvelisankarin rouva naurattaa, toisaalta se hirvittää. Ehkä Jotunin "huvinäytelmä" ei olekaan huvinäytelmä laisinkaan, vaan pikemminkin kauhukomedia. 

---

Tohvelisankarin rouva. Kolminäytöksinen huvinäytelmä.

1924, Otava.

251 sivua.

---

Kiitos Annan Liebster-tunnustuksesta, sain taas mielenkiintoisia kysymyksiä vastattavakseni. En laita tunnustusta enää eteenpäin ja jatkossa vastaan ainoastaan tällaisiin lukemista koskeviin kysymyksiin. Kyse ei ole mistään piilottelusta tai töykeydestä, mutta kiire ja arkielämän aktiviteetit vaativat karsimaan ylimääräistä blogitoimintaa. 

1. Oletko joskus pilannut itseltäsi lukuelämyksen lukemalla liian paljastavan tai muuten huonon takakansitekstin?

Monta kertaa. Nykyään pyrin jättämään takakannet rauhaan.

2. Onko jokin kirjan henkilö jollakin tavalla innoittanut, auttanut tai saanut sinut näkemään jonkin asian eri tavalla omassa elämässäsi?

Hmmn, ei oikeastaan. En ole ihaillut kirjojen henkilöitä niin paljon, että olisin samaistunut ja sitten alkanut pohtia omaa elämääni uudestaan. Kirat itsessään ovat saattaneet kyllä avata silmiä yhden jos toisenkin asian suhteen. 

3. Oletko koskaan nähnyt kirjasta tehtyä tv-sarja- elokuva- tai animaatiosovitusta, joka olisi ollut alkuperäistä kirjaa parempi?

Ainakaan nyt ei tule mieleen kuin yksi yhtä hyvä sovitus: Michael Cunninghamin kirjasta The Hours tehty adaptaatio valkokankaalle on loistava. Niistä kahdesta en pysty sanomaan, onko kirja vai elokuva parempi. 

4. Mitä mieltä olet noista kirjallisuuden ja populaarikulttuurin (loppuun?)kuluttamista kalpeista verenimijöistä, eli vampyyreistä?

Minulla on ollut oma Anne Rice -kokoelmani. Nykyään olen ehkä jo kyllästynyt kaikkeen vampyyrien mediamyllytykseen, mutta Alex Skarsgård, AH! 

5. Onko sinulla menneisyydessäsi jotakin muistiinjäänyttä tiettyä hetkeä tai kokemusrypästä, joka on ns. saastuttanut sinut lukuhimolla loppuelämäksesi?

Albert Camus ja Sivullinen. Silloin tajusin, etten haluakaan lääkkikseen. Myös se hetki, kun opin lukemaan, oli mullistava: yritin tavailla ruotsinkielistä satukirjaa, ja kun tajusin, etten ymmärrä tekstiä, huomasin myös oppineeni lukemaan. Ja sen jälkeen aloin ahmia kiloittain fantasiaa.

6. Kuinka paljon mietit, vai mietitkö ollenkaan, suomentajan roolia käännöskirjallisuutta lukiessasi?

Paljonkin. Huono käännös voi pilata koko lukuelämyksen, mutta hyvää käännöstä ei tulisi edes huomata. Yleensä silloin, kun en kiinnitä käännökseen erityisemmin huomiota, kääntäjä on onnistunut tehtävässään.  

7. Onko sinulla joitakin lukemiseen liittyviä rituaaleja (esim. tietty lukupaikka, jokin tietty lukemisen ohella naposteltava..)?

Sama sohvannurkka ja teetä/kahvia. Ei naposteltavaa, kirjat menevät sotkuun!

8. Minkä lajin kirjoja luet mieluiten, vai oletko kaikkiruokainen?

En voi sanoa, että minulla olisi mitään erityistä suosikkigenreä. Siinä mielessä voisin sanoa olevani kaikkiruokainen lukija. Mutta dekkareita en voi sietää, en tiedä miksi. Kai se on joku vastareaktio sille, että äitini nauttii kaikenmaailman Mankelleista. 

9. Ja takaisin ala-asteelle: mikä on lempifantasiaolentosi?

Lohikäärme!

10. Karkeasti arvioiden, paljonko käytät aikaa lukemiseen viikossa, ja onko se mielestäsi liikaa, liian vähän vai sopivasti?

Varmaan 10-30 tuntia. Totta kai haluaisin aina lukea enemmän, mutta olosuhteisiin nähden olen tyytyväinen lukuaikaani. Liikunnalle ja höntsäilylle jää vielä hyvin tillaa!

11. Mikä oli kirja, joka on todella yllättänyt sinut? Joku, josta ajattelit, että tämä on hirveää scheissea mutta olikin kultakimpale, tai toisin päin?

Pettymys: Viimeksi ehdin innostua Jennifer Eganin Look at Me -romaanista, joka olikin sitten kauhea monumentaalityhjiö. Hyhhyh, mikä pettymys. 

Kultakimpale: Tällä hetkellä kesken on Volter Kilven Alastalon salissa (älkää nyt naurako), ja ennakkoluulot alkavat murentua. Teos on alkanut imeä, vaikka vaatiikin paljon aikaa ja vaivaa. 

The Monk

Matthew Lewsin The Monk on täynnä kaikkea, mitä sensaationhakuisen goottiromaanin täytyykin sisältää: seksiä, noituutta, luostareita ja neitsyitä. Alunperin jatkokertomuksena ilmestyneen romaanin jokaisen nurkan takana vaanii pelottava cliffhanger, joka viettelee jatkamaan lukemista vielä seuraavaankin lukuun. 

The Monk keskittyy seuraamaan munkki Ambrosion moraalista rappiokierrettä. Syntiinlankeemuskertomus sisältää uskomattomien juonikäänteiden lisäksi myös mielenkiintoisen kartaston stereotyyppisiä sivuhenkilöitä, joiden kautta romaaniin avautuu monia sisäkertomuksia. Kronologista ja lineaarista etenemistä rikkovat myös erilaiset runoelmat, jotka tuntuvat paikoitellen jopa irallisilta. Romaani on selvästi lajityyppinä vielä hakenut lopullista muotoaan Lewisin kirjoittaessa teostaan. 

Kauhugenren ja goottilaisen romaanin klassikkona The Monk on pakollista luettavaa. Nykylukijan on kuitenkin turha odottaa hyytäviä tunteita selkänahassa, sillä geneeriset piirteet viedään teoksessa äärimmilleen ja realistisesta uskottavuudesta on tietoisesti luovuttu. Parodisuus ja liioittelu tuovat sen sijaan Lewisin kirjaan tuoreutta ja yllättävyyttä - The Monk todella jää mieleen. 

The Monkia voi suositella etenkin kaiken nähneelle ja kokeneelle lukijalle, joka kärsii hetkellisestä tympääntymisestä kauhugenreen. Uskon, että Ambrosion surkeasta tarinasta saa eniten irti, kun genren konventiot ovat edes etäisesti tutut. Jos kuitenkin etsit uskottavaa tarinaa, joka sallii myös realistisen luennan, suosittelen harkitsemaan jotakin muuta. 

---

The Monk (1796).

2012, Penguin Books.

425 sivua.

Cover Design: Coralie Bickford-Smith.

Kustantajan sivut.

Valon reunalla

Maria Peuran romaani Valon reunalla käsittelee nuorta ihmistä monenlaisessa eri rajatilanteessa. Valon ja pimeyden raja saa teoksessa koko ajan uusia, muuttuvia merkityksiä. Minuus osoittautuu häilyväksi ja hauraaksi, toisinaan se uhkaa jopa kadota. Kielellisesti teos on huikaiseva ja keskittyy enemmänkin välittämään merkityksiä ja tuntemuksia kuin luomaan ehjää ja loogista tarinamaailmaa. Symboliikka on elävää ja jatkuvassa liikkeessä.

Pohjoinen ulottuvuus määrittyy Peuran teoksessa pimeäksi ja synkäksi sijainniksi, josta junat matkaavat kohti valoisampia ja avarampia seutuja. Elämä luonnon lähellä ahdistaa, samoin ihmisten umpimielisyys ja sosiaalinen ahtaus. Missä sitten on todella valoisempaa (jos on), jää kertomuksessa sanomatta.

Valon reunan voi myös tulkita aikuisen ja lapsen maailman välitilaksi, joka tuntuu mahdottomalta paikalta olla ja kasvaa. Aikuisten maailma henkii kyynisyyttä ja epätoivoa, eikä lasten maailmakaan enää tunnu kertojasta omalta. Häilyminen rajalla tekee nuoresta ihmisestä haavoittuvan ja toisaalta taas näkymättömän: aikuiset eivät todella näe nuoren kasvua ja kipua.

Vieraus ja yksinäisyys ovat teoksessa hallitsevia elementtejä, jotka toistuvat aina erilaisissa yhteyksissä. Oma ruumis tuntuu kertojasta vieraalta. Se kasvaa sopimattomiin mittoihin, toisaalta taas kutistuu näkymättömäksi. Tasapainoa, itselle ja muille kelpaavaa naisruumista, on miltei mahdotonta löytää. Omat vanhemmatkin jäävät vieraiksi, ikään kuin oudoiksi sivuhenkilöiksi, joiden menemiset ja mietteet ovat täynnä hämäriä alueita.

Peuran teoksessa liikutaan myös häpeän erilaisilla raja-alueilla. On sosiaalista häpeää omasta perheestä ja itsestä, häpeää omasta ruumiista, häpeää omasta toiseudesta sekä häpeää seksuaalisuudesta. Halun kehittyminen on osa lapsen ja aikuisen maailman törmäystä, mutta seksuaalinen kasvaminen tapahtuu salaisina kohtauksina, varjeltuna häpeänä ja kaiken kattavassa pimeydessä. Tietämättömyys on ahdistusta, joka muuttuu tuliseksi kutinaksi alapäässä.

Valon reunalla on kirjaimellisesti olemista reunalla, elämän ja kuoleman rajalla, muutoksen kynnyksellä. Vaikka käsi nousisi otsalle tähyämään horisonttia ja mahdollisia repeäviä valojuovia, varjo saattaa hämärtää näkökentän. Kertoja flirttailee jatkuvasti mahdollisella itsemurhalla, niin paljon muutos pelottaa ja sattuu. Kuollut hevonen pelottaa, mutta samalla se piirtyy houkuttelevaksi kuvaksi verkkokalvoille, muistutuksena helpommasta ratkaisusta.

Kuitenkin teoksesta jää päällimmäiseksi muistikuvaksi sokeuttava kirkkaus. Osa siitä kumpuaa oikeiden sanojen löytämisestä, osa siitä sanoinkuvaamattomasta toivosta, joka tekee selviytymisestä mahdollisen.

---
Valon reunalla.
2005, Teos.
165 sivua.
Graafinen suunnittelu Ilona Ilottu / dog design.
Kustantajan sivut.

Kosteikkoja

Charlotte Rochen Kosteikkoja kertoo nuoresta Helenistä, joka joutuu sairaalaan anaalifissuuran takia. Helen ei kuitenkaan ole moksiskaan kivuistaan, vaan unelmoi mahdollisuudesta saada eronneet vanhempansa palaamaan takaisin yhteen. Hanke vaatii Heleniltä uhrauksia, hän joutuu jopa aiheuttamaan itselleen lisää terveydellistä vahinkoa.

Kosteikkoja koostuu pääosin Helenin monologeista. Minäkertoja on epäluonnollisen estoton nuori nainen, joka on hyvin kiinnostunut ihmisen ruumiillisuuden likaisimmista puolista. Kirjassa syödään ja tehdään läheistä tuttavuutta ihmiskehon erilaisten eritteiden kanssa, eikä yksikään aukko jää vaille kurkistusta. Tabuja murretaan liioittelun ja ylikorostamisen keinoin, jolloin ruumis ja erilaiset seksuaaliset toiminnot yhdistyvät groteskisti ruokaan ja syömiseen. En voi kuitenkaan kieltää, etteikö teoksessa olisi hieman liikaa shokeraavaa elementtiä. Maaginen raja hauskan ja kuvottavan välillä ylitetään ronskisti, eikä kaikki enää jaksa naurattaa tai pohdituttaa. Jouduin laskemaan Rochen teoksen käsistäni moneen kertaan ylitsepääsemättömän vastenmielisyyden takia. Seksuaalisuuden sijaan tässä yhteydessä voisi puhua mieluummin anaaliudesta.

Ruumiillisuuden överijuhlaan on liimattu päälle kliseinen perhekuvio ja vielä kliseisempi teinirakkaustarina. Sivuhenkilöt ovat ohuita ja hätäisiä luonnoksia, jotka lähinnä näyttäytyvät tarinan dialogi-osioissa. Teoksen loppu luisuu tylsäksi kehityskertomukseksi, joka jaksaa kiinnostaa lukijaa tasan yhtä paljon kuin Helenin syvälliset anaalipohdinnat. 

Rochen kirjalla on pituutta vajaat kaksisataa sivua. Siitä huolimatta minulta kului useita viikkoja lukea kirja. Mauttomien eritejuttujen lisäksi Kosteikkoja kärsii vielä kehnosta kielestäkin: Jenni Raution suomennos on täynnä kömpelöitä ilmaisuja, jotka särähtävät jatkuvasti.

"Ja lisukkeena samalla kypsytettyjä palsternakkoja talomme vieressä olevalta pellolta" 

"Ruokasi epäonnistuttua se kannattaa tarjoilla mahdollisimman kuumana, jolloin kukaan huomaa ettei se maistu hyvältä, koska kaikki makunystyrät ovat palaneet" 

"Kynsien hampailla puhdistaminen julkisella paikalla näyttää lähinnä kynsien pureskelulta" 

"Hän ottaa sieltä jotakin esiin, jota en ole vielä koskaan nähnyt"

En jaksa uskoa, että saksankielinen alkuteoskaan olisi mikään kielellinen taideteos, mutta tällaiset kielivirheet ja kökköys eivät mene enää pelkän tyylittelyn piikkiin. Tällaisesta tekee mieli laatia  reklamaatio - kuluttajana vaadin rahoilleni vastinetta, eikä surkea käännös/toimitustyö täyttänyt odotuksiani. 

Vinkkinä: Älä lue, älä osta. 

---

Saksankielinen alkuteos Feuchtgebiete (2008)

Suomentanut Jenni Rautio.

Basam Books, 2009.

196 sivua.

Alkuperäiskansi: Zero

Kustantajan sivut.

Look at Me

The birth of clear sight, of people's awareness of their outward selves - these seemed the origins of a phenomenon whose reach extended all the way to the present - screens, frames, images - a world constructed and lived from the outside.

Yleensä ilahdun metafiktiivisyydestä kirjassa - se saa sormeni syyhyämään ja aivoni veistelemään monia erilaisia tulkintoja. Mutta liika on liikaa. Jennifer Eganin vuonna 2001 kirjoittama teos Look at Me tuntuu kietoutuvan vain yhden idean ympärille: kaikki on konstruktiivista. Tämä ajatus laajenee tietenkin koskemaan myös 500 sivuista järkälettä itseään.

Lähtöasetelma on toki mielenkiintoinen. Takakansi lupaa kertomuksen kauniista mallista, Charlottesta, joka menettää kasvonsa auto-onnettomuudessa ja lähtee etsimään uutta identiteettiä Internetistä. Ensimmäiset sivut imaisevatkin petollisesti, kunnes tarinaan pomppaa aina lisää ja lisää uusia henkilöitä, joiden tarkoitus teoksen kannalta jää vähintäänkin epäselväksi. Vahva temaattisuus ja läpinäkyvä tekstuaalisuus jättävät henkilöt keinotekoisiksi, hajuttomiksi ja mauttomiksi. 

Ehkä Eganin teoksesta olisi saanut toimivamman, jos kirjan kustannustoimittaja olisi rohjennut painostaa kirjailijaa isoon savottaan. Look at Me kaipaa kipeästi tiukkaa editointia: kokonaisia henkilöhahmoja olisi voinut huoletta leikata pois. Jotkut juonikuviot jättävät myös lähinnä turhautuneiksi, sillä jännite ja mielenkiinto kerrottavaan jää uupumaan. 

Voi olla, että Egan on halunnut kirjoittaa puhtaan taidekokemuksen lukijalleen. Juuri sellaisena, kiireettömänä ja päämäärättömänä, verhoja repivänä teoksena Look at Me on parhaimmillaan. Kerronta liikkuu havainnoista ja tyhjyyden tunteista sulavasti yleispäteviin totuuksiin ja materialistiseen ahdistukseen. Minulla kirja on kuitenkin liian tyhjä. En jäänyt kaipaamaan sulkeumia, vaan sitä, että löytäisin edes jonkin syyn miksi lukea tämä kirja loppuun. Päätön haahuilu ja konstruktiivisuuden töllistely jäi vain ärsyttämään. 

Enemmän substanssia, kiitos.

---

Look at Me (2001).

2011, Corsair.

517 sivua.

Illustration and design by Greg Heinimann.

Kustantajan sivut.